Haikkausvarustuksesta voi päätellä muun muassa, että kesä alkaa olla lopuillaan.
Sää oli varsin viileä ja utuinen. Aamulla teltoista noustessamme olivat lämpömittarin lukemat viiden kuuden paikkeilla. Kallioille noustuamme vielä muutaman sata metriä lämpöasteita oli enää kolme.
Kiivetessä kylmyys ei enää haitannut ja ylimääräiset vaatekerrat ripustettiin valjaisiin.
Kylmyyden vuoksi Michal ei halunnut lähteä "palelluttamaan" itseään kalliolle. Niimpä me loput suuntasimme reitille kolmestaan. Multipitchiä voi kiivetä hyvin kolmestaankin, tosin rytmitys on usein erilainen. Koska liidajan on hyvä kiivetä kahteen köyteen kiinnitettynä, joutuu "köysijonossa" keskimmäisenä oleva kiipeilijä liidaamaan. Vauhdin ylläpitämiseksi paikkoja ei vaihdella tiheään. Näin ensimmäinen kiipeilijä liidaa esim. kolme ensimmäistä köydenmittaa, toinen seuraavat kolme ja kolmas vuorostaan sitä seuraavat kolme. Jakoa voi tietysti muuttaa reitin pituuden tai kiipeilijän tason mukaan.
Erikin kanssa standilla, joilla yleensä takille ja hanskoille oli taas käyttöä.
Valitsimme reitin, jolla olisi vaihtoehtoisia linjoja, jotta voisimme kiivetä helpon reitin kelin pysyessä kylmänä ja sumuisena tai vaihtoehtoisesti siirtyä hankalammalle linjalle sään lämmetessä ja kirkastuessa. Kahden pitchin jälkeen sää alkoikin parantua ja siirryimme vaikemmalle reitille. Lopulta kiipeämämme reitti muodostui pitceiltään seuraavanlaiseksi: 5c, 6a, 6c, 7a, 5c, 5c, 6b ja lisäksi topitus pitchi, jolla ei ollut vaikeusastetta.
Erik chillailee odotellessaan vuoroon. Kolmestaan kiivetessä kakkonen ja kolmonen kiipeävät yhtäaikaa, mutta jättävät toisiinsa sopivan välin.
7a pitchi oli minulle ensimmäinen seiskan pitchi ikinä. Kiipesin sen kakkosena ja avustin jatkoista ja parista narunpätkästä, jotka oli reitille asennettu. Usein pitchin vaikeusasteen lisäksi opaskirjoissa on mainittu ns. obligatoir (ransk. pakollinen)-vaikeusaste. Tämä tarkoitta sitä, että reitin voi kiivetä helpommin avustamalla varmistuspisteistä vetämällä sen sijaan, että kiipeäisi reitin puhtaasti vain kalliota käyttäen. Yleensä kakkosena kiipeilevä käyttääkin vippaskonsteja säästääkseen voimia tulevalle liidilleen (kaksin kiivetessä siis liidinvuoro vaihtuu jokaisen pitchin jälkeen).
Sakkeus puhisee.
Aamun kylmyyden vuoksi viivastytimme lähtöä reilulla tunnilla ja reitin lopulla aika alkoi käydäö jo vähiin. Saavuimme toppiin pimeässä ja viimeisen pitchin kiipesin otsalampun valoa hyväksi käyttäen. Pimeän aikainen saapuminen oli täysin tiedossa ja tämän "riskin" halusimme ottaa, koska tiesimme, että topista ei tarvitsisi laskeutua alas, vaan takaisin pääsee kävellen. Kävely on aina mieluisampi vaihtoehto kuin väsyneenä laskeutuminen.
Joskus kolmonen saa kakkosen kiinni.
Vaikka lauantain sää oli lopulta kiipeilylle suotuisa, päätimme kiivetä sunnuntaina sporttia. Sunnuntain sää oli pilvisempi, eikä kenestäkään ollut uhmaamaan syksyä toista päivää. Suuntasimme Michalin lauataina tapaaman paikallisen kiipeilijän suosittelemaan sektoriin, jossa saisimme kiivetä jyrkkiä reittejä.
Spock.
Sporttisektorilta otetut kuvat ovat toistaiseksi hukassa, joten paikan hienoutta ette pääse todistamaan. Reittejä oli laidasta laitaan, lyhyttä - pitkää, jyrkkää - släbiä, helppoa - vaikeata. Kaikinpuolin hieno paikka. Kiivetyksi sain muutaman lämppärin lisäksi (keli oli edelleen varsin kylmä) pari jyrkkää 6c flashia.
Läski kiivenny korkealle.
Presles oli kyllä maineensa veroinen paikka sekä pitkien että sporttireittien puolesta ja sinne täytyy vielä uudestaan suunnata. Tänä vuonna tosin voivat kiipeilyt olla vähissä talven aikaisen saapumisen vuoksi, vaikka ei olisi ensmmäinen kerta, että näennäisesti aikaisin saapuva talvi muuttuu lämpimäksi syystalveksi. Näin kävi esimerksiksi viime vuonna ja kiipeilykausi jatkui aina pitkälle joulukuuhun asti. Kautta voi tietysti aina pidentää vuoden lopulla (tai seuraavan vuoden alussa) matkustamalla lämpimään etelään.
Siinä alkaa olla jo kivasti ilmaa alla.
Kaikki yllä olevat kuvat on ottanut Mateusz Bednarek.
Kommentit